Ohikävelijästä rinnallakulkijaksi

Ystäväni julkaisi vastikään Facebookissa tilapäivityksen, jossa kertoi tulleensa heikohkolla suomenkielellä ja musliminaisten yleisesti käyttämällä huivilla päänsä peittäneen naisen pysäyttämäksi, suomalaisen kotikaupunkinsa kadulla. Nainen oli silminnähden hädissään kertonut olevansa matkalla työhaastatteluun, mutta ei tuntunut tietävän missä tämä osoitteen kertoma paikka sijaitsisi.  Tällöin oli ystäväni avannut puhelimensa karttaohjelman ja lopulta opastanut naisen rinnallakulkien määränpäähän saakka, samalla rauhoitellen eksynyttä, joka oli kovasti kiitollinen saamastaan avusta. Auttamisenilon ohella, oli ystäväni tuntenut suurta harmitusta kuullessaan, että usea ihminen ennen häntä oli vain kävellyt ohi, kuulematta tai kuuntelematta tämän Somaliasta kotoisin olleen naisen avunpyyntöjä. Tapaus nostaa väistämättä mieleen kysymyksen: Mitä miettivät he, jotka kävelivät ohi?

Jos tarinasta poistetaan määritteet: ”muslimi”, ”heikosti suomea puhuva” ja ”somali” on helppo todeta, että tapaus on vain surullinen esimerkki ihmisten välinpitämättömyydestä. Toisaalta taas jättämällä nuo kuvailut paikoilleen, voisi kertomuksesta vaivatta kuvitella löytävänsä ennakkoluulojen ja rasismin ympärille nivoutuvan punaisenlangan.

Sanat ”rasisti” ja ”rasismi” vilahtelevat nykyisin tiuhaan tahtiin niin lehtien sivuilla, kuin ihmisten puheissakin. Monelle nuo lempeämmin R-sanoinakin tunnetut ilmaisut herättävät ristiriitaisia aatoksia. Vaikka rasismi on sinänsä helppo määrittää rotusyrjinnäksi tai hieman laveammin kaikenlaiseksi yksilön persoonallisia ominaispiirteitä kohtaan tapahtuvaksi loukkaukseksi, eivät nämä tarkennukset vielä paljoa avaa siitä, mitä tuo monitahoinen ilmiö oikeasti kätkee sisäänsä. Ehkä enemmän kertookin se, miten me rasismin arjessamme koemme ja näemme?
Samalla, kun on helppo tuomita rasistiksi ihminen, joka suurin elkein on Mustan Barbaarin sanoituksia mukaillen ”lähettämässä barbaaria takas Afrikkaan”, on vaikeampi painaa rasistin leimaa sen lapsen otsaan, joka innoissaan leikkii ”kuka pelkää mustaa miestä” edes ymmärtämättä viittausta tumman ihonvärin edustajaan. Rasismi voi olla hyvin näkyvää, selvää ja tiedostettua, mutta usein myös piilotettua, epämääräistä ja tiedostamatonta. Rasismi näyttäytyykin hyvin vaikeasti hallittavana ilmiönä, jonka kitkemisessä on helppo tuntea olonsa pieneksi ja mitättömäksi. Mistä siis löytyisi sellainen rasismin ydin, jonka kautta löytäisimme konkreettisia keinoja vaikuttaa?

Joskus on käveltävä kauas nähdäkseen kokonaiskuvan siitä, mitä lähellä tapahtuu. Ehkäpä rasismin ydinkin voisi löytyä katselemalla ulkopuolisen silmin omaa ympäristöään? Vai voisiko ydin löytyä jopa niinkin läheltä, kun kääntämällä katseen itseään kohti ja miettimällä millaisilla valinnoillani ja tekemisilläni, minä edistän muiden syrjityksi tulemisen tunnetta; Jätinkö ehkä jonkun kahvipöytäkeskustelun ulkopuolelle puhumalla nopeasti ja vahvaa murretta viljellen siten, ettei kieliopintonsa vasta-alkaja kyennyt sanottavaani ymmärtämään? Toisaalta taisin myös pysyä hiljaa silloin, kuin kuulin jonkun kutsuvan lähipizzerian herkkuja taikovaa yrittäjää mokkakorvaksi. Niin tekeminen, kuin tekemättä jättäminenkin on valinta.

Palataan takaisin tarinan alkuun ja apua pyytäneeseen naiseen. Onko meidän sittenkään oleellisinta pohtia sitä, mitä ajattelivat he, jotka kävelivät ohitse? Olisiko kuitenkin tärkeämpää miettiä, mitä me itse ajattelemme? Mitkä syyt sinua olisivat estäneet pysähtymästä? Miksi pysähtyminen olisi ollut sinulle itsestäänselvyys?

Hanna